Hivenravintoterapia
Ravintofysiologiaan ja funktionaalisen, toiminnallisen, lääketieteen yksilölliseen elimistön toiminnan tarkasteluun perustuva hivenravintoterapia on kasvanut luonnonlääketieteellisten luontaisterapioiden joukkoon. Sen kehityksen lähtökohtana on biologian, biokemian ja biolääketieteen aloilla viime vuosikymmeninä tehty tutkimustyö ja analytiikan kehittyminen. Näiden avulla tehtyjä havaintoja sovelletaan yksilöllisesti elimistön toimintaan solutasolla, erityisesti entsyymien aktivointiin ja soluaineenvaihdunnan korjausilmiöihin. Tavoitteena on myös taata elimistön antioksidanttisuojauksen riittävyys sisäsyntyistä ja ulkopuolista vapaaradikaalikuormitusta vastaan ruokavaliota ja luonnonmukaisia ravintolisiä käyttäen.Tiennäyttäjinä tähän kehitykseen ovat olleet muun muassa kaksoisnobelisti, professori Linus Pauling sekä Jeffrey Bland USA:sta, professori Derek Bryce-Smith Iso-Britanniasta sekä monet muut biokemian ja luonnonlääketieteen pioneerit. Tällä alueella tehdään jatkuvasti runsaasti merkittäviä löytöjä ja havaintoja, joita hivenravintoterapiassa hyödynnetään perinteisempien vitamiini- ja hivenainehoitojen sekä ravintoterapian lisäksi.
Hoidot perustuvat pääasiallisesti ravitsemuksen siihen vähäiseen osaan, joka ei olennaisesti sisällä energiaa tai joista kehon rakenteet enimmäkseen muodostuvat. Näitä hivenravintoaineita ovat solutoiminnan aktivaattoreina ja antioksidentteina toimivat vitamiinit, mineraalit, hivenaineet, välttämättömät amino- ja rasvahapot, vitaminoidit, kuten alfalipoiini, karnitiini ja ubikinoni, joita kehon tulisi normaalioloissa tuottaa riittävästi. Lisäksi suositusvalikoimaan kuuluvat yrtit ja rohdokset sekä kasvien fytoaktiiviset tekijät, joista suuri osa on antioksidantteja, mutta myös adaptogeeneja, kelaattoreita tai hyödyllisesti toimivia solureaktioiden aktivaattoreita. Lisäksi sisällytetään valikoimaan tarvittaessa suolistosymbioottiset probiootit ja prebiootit; elimistömme ystävälliset bakteerit ja niille tarpeelliset ravintoaineet.
Käytännön työskentely perustuu laajaan oirekartoitushaastatteluun ja tarvittaviin yksilöllisiin elimistön tilan kartoituksiin, joista keskeisimmiksi ovat muodostuneet muun muassa hivenainetutkimukset, ruoansulatusanalyysit, virtsan orgaanisten- ja aminohappojen analyysit sekä syljestä tehtävät hormonitutkimukset. Huomiota kiinnitetään myös elimistöä kuormittavien aineiden, kuten raskasmetallien pitoisuuksiin ja havaittuihin hivenravintoaineiden epätasapainoihin. Näiden tietojen perusteella tehtävää hivenravintoainesuositusta ja yksilöllisesti sovitettua ruokavaliota noudattamalla monet elimistön tilat pyritään saamaan normaalitasoille ja oireiden vähenemisen perusteella voidaan arvioida hoidon tuloksia ja merkitystä terveydelle.
D-vitamiinin tarpeellisuus